Ja viimeinkin sain sen flunssan, joka on ollut niin monella viime aikoina. Huomenna tarkoitus olisi palata opintojen pariin, etten jää jälkeen. Harmittaa sairastuminen, koska tänään aamupahoinvointi tuntui jotenkin muuttuneen pahemmaksi. Toisaalta olen kiitollinen vähän pidemmistä unista.
Huomenna saan vähän varmempaa tietoa, kuinka pitkällä raskauteni on ja saan varattua ensimmäisen neuvola-ajan sen myötä. Lupasin parhaalle ystävälleni ultrakuvan ensimmäisten joukossa. Tänään olen siis odotellut huomista, levännyt ja löytänyt muutaman hyödylliseksi kokemani artikkelin. Toinen kertoo raskauden aikaisesta masennuksesta ja toinen isän mahdollisista raskausoireista. Ajattelin näyttää molemmat artikkelit miehelleni, jotta hänenkin ymmärryksensä siitä, mitä on meneillään, kasvaa. Oli huojentavaa tietää, etten kuulu pieneen vähemmistöön masennuksen kanssa, vaan siitä kärsii jopa noin 10. odottaja. Myös raskausajan riitelyn yleisyyden tunnistaminen helpottaa oloani. Jotenkin sitä ajattelee, että joko heti raskauden alussa erotaan tai jos pysytään yhdessä niin kaikki on sellaista vauvahuumaa ja koin mielipahaa siitä, etten varsinaisesti hehku raskausaikanani kotiolojen vuoksi. Aion puhua näistä asioista neuvolassa ja mainita samalla jo kauan sitten äitini huonoista synnytyskokemuksista johtuneista synnytyspeloistani, ja toivottavasti saan lähetteen pelkopoliklinikalle. Toivottavasti tulen neuvolassa kohdelluksi hyvin, olen kuullut siitä vähän ristiriitaista palautetta.
Uskaltauduin tänään ensimmäistä kertaa katselemaan vauvalle vaatteita. Osa oli oikeasti tosi halpojakin (1-3 €/kpl), mutta kaikki tuntuivat olevan niin täynnä sukupuolisuuntautuneisuutta, että päätin odottaa vielä. Enkä tosiaan ole vielä toisella kolmanneksellakaan, joten keskenmenoriski on suuri.
Kaipaan mieheni hymyä ja hänen läheisyyttään. Hän tekee asioita nykyään niin pakonomaisesti, välttelee katsettani, kosketusta ja keskustelua. On kuin hän olisi toinen ihminen, enkä kuule häneltä mistään muusta kuin elämämme helvetillisyydestä, hänen ruokahaluttomuudestaan ja siitä, että kumpikin vaihtoehto (lapsen pitäminen ja abortti) ovat vääriä. Mihin katosi huumorintajuisuus, nauru, äkkinäiset suudelmat, suunnitelmat, halu laittaa ruokaa yhdessä ja halu kuulla, miten päiväni on mennyt? Entäpä pitkät yölliset keskustelumme?
Toisinaan minusta tuntuu, että ympärilläni on menossa kilpailu siitä, kuka haukkuu minut pahiten ja aiheuttaa eniten mielipahaa. Se on hyvä yhdistelmä sen kanssa, että raskaushormonit vähintäänkin kaksinkertaistavat tunteiden voimakkuutta. Olen siis myös tullut ikävän tutuksi liikutusitkemisen kanssa.
Pelkään myös, että loputkin ihmiset ympärilläni muuttavat mielipidettään ja lähtevät. Ainoat henkilöt, jotka olisivat todella olleet tukenani, kuolivat äkillisesti edeltävänä vuonna. Olen usein mielessäni käynyt keskusteluja heidän kanssaan.
Viime yönä näin painajaista abortista, tarkemmin sanottuna siitä, että minut oltiin pakotettu raskaudenkeskeytykseen ja halusin kaikkea muuta. Haluistani huolimatta unessa vauva kuoli. Heräsin, tajusin, että sitä juuri niin moni haluaa ja sain paniikkikohtauksen, joka vain paheni ja paheni. Uppouduin siihen niin, että käsitykseni ajasta ja paikasta hälvenivät. Avopuolisoni ääni tuntui kuuluvan jostain hyvin kaukaa. Havahduin ambulanssin hoitohenkilökunnan tuloon ja siihen, etten voinut liikuttaa käsiäni – ne olivat kuin patsaan. Minulta mitattiin erinäisiä arvoja ja oloni saatiin kohenemaan, mutta vain uusien kohtauksien tuloa varten… Tunsin ja yhä tunnen itseni taakaksi lähipiirilleni. Mieheni otti minut syliin loppuyöksi eli käytännössä yhdeksi tunniksi, joka oli jäljellä ennen herätystä. Hän jaksoi aamun ja iltapäivän olla vielä huolissaan, myöhemmin päivällä alkoi kuin tyhjästä syyttely ja muu negatiivinen puhuttelu.
”Anoppisi ei uskalla kertoa tästä tilanteesta miehelleen. Tämä saa raivarin ettäs tiedät.”
Ja ai niin, ambulanssin henkilökunnalle tietä näyttäneet henkilöt ovat myös minulle vihaisia… En minä edes pakottanut auttamaan, enkä ambulanssia pyytänyt.
En tiedä kauanko mieheni pysyy vierelläni muutenkaan, tänään pusua pyytäessäni hän viivytteli kärttyisänä ja sitten suikkasi sen kuin velvollisuudesta. Voisin ehkä lakata pyytämästä. Voisin ehkä lakata puhumasta saman tien myös. Olen aika varma, että tuleva yö menee samoissa merkeissä kuin viime yökin.
Huomenna olen menossa erään ystäväni kanssa kahville. Odotan innolla, että saan hyvän syyn pistää kännykän välillä tauolle. Koen ansaitsevani taukoa kaikesta negatiivisuudesta. Olen myös löytänyt itselleni vertaistukea ja kenties mielialani kohenee sen myötä.
(Olen huono otsikoiden kanssa. Ehkä te sopeudutte tai minä opin.)
Anoppi soitti taas eilen ystäväni hautajaisten jälkeen. Hän tiesi hautajaisista, mutta häntä ei kiinnosta mikään muu kuin tahtonsa läpi saaminen. Oli taas ihanaa, kun mieheni mieliala muuttui sekunnin murto-osissa äitinsä käskystä kannustavasta syytteleväksi. Sain kuulla jälleen kerran kunniani anopilta ja tällä kertaa hänellä oli apunaan uusi keino satuttaa minua. Hän sanoi, että tuskin lapseni on edes terve. Kertoessani lääkärin olevan eri mieltä hän vastasi: ”Mitä ne lääkäritkään mistään tietävät?! Varmaan valehtelivat, jotta sinulle tulisi parempi mieli.” Hänhän itse varmasti näkee lapseni hyvinvoinnin laserkatseellaan… Anoppi oli myös kovin tulossa käymään. Enkö saa edes yhtä päivää elää ilman syytöksiä ja vihapuhetta? Enkö ole oikeutettu suremaan ystävääni rauhassa? Olen kuin ihmisoikeuteni menettänyt tällä hetkellä. Myöhemmin mieheni sanoi tajunneensa puhelun olleen virhe, enkä minä.
Olen lähestulkoon varma, että en tule koskaan unohtamaan näitä hetkiä, vaikka saisinkin keskenmenon jossain vaiheessa raskautta.
Minäkin olisin halunnut asetelman olevan tällainen, mutta aina elämä ei mene suunnitellusti. Mielestäni silti elämää pitää kunnioittaa ja suojella kaikin keinoin. Monen mielestä aatteeni asian suhteen ovat vääriä, mutta kuten eräs hyvä ystäväni asian ilmaisi: ”He eivät kuitenkaan elä tätä elämää puolestasi.” Äitini tarjosi minulle ja vauvalle kodin, jos omani rikkoutuu tämän kaiken myötä. Isäni tarjosi minulle haastavasta vaimotilanteestaan huolimatta tukensa. Mietin, ettei anoppi ansaitse olla isoäiti, joka hän ei halunnutkaan olla, kun lapsi syntyy.
Aluksi oloni oli täynnä epäuskoa. Hiljalleen tämä kaikki alkaa olla todellisempaa. Minusta taitaa todella tulla äiti.
(Kuvat löydetty lähinnä Tumblerin syövereistä. En omista oikeuksia.)
Elämäni muuttui radikaalisti, kun huomasin olevani raskaana. Ajankohta on täysin ei-toivottu, olen itse opiskelija ja avopuolisoni saa nykyajan trendin mukaisesti niitä pätkätöitä. Ihmiset kääntävät selkänsä, vaikka ovatkin ihan muuta vannoneet. Mieheni muuttaa suhtautumistaa suunnilleen kolme kertaa päivässä. Itse yritän pitää mielenterveyden kasassa.
